Ajankohtaista

Taakse jäänyt kesä oli Kelo-projektin kiireisin maastotyökesä. Keräsimme kaksi ja puoli kuukautta väitöskirjoihin ja graduun liittyviä näytteitä ja aineistoja, vaeltaen kolmella tutkimusalueellamme Pohjois-Karjalassa, Kuusamossa sekä Salamanperässä. Lisäksi muut projektilaiset kävivät lyhyemmillä maastojaksoilla tutkimassa ja tutustumassa koealoihimme.

Lähes koko kesän itikoita uhmaten maastossa olivat Pem, Tilla, Marie, Aleksi sekä Alina. Pem ja Tilla kairasivat keloista ja muista kuolleista männyistä näytteitä lustoajoitustutkimusta sekä kemiallisia analyysejä varten. Pemillä oli huikea tavoite kerätä näytteet noin tuhannesta puusta, kun Tillalla taas oli haasteena kerätä erilaisia näytteitä, joista suurin osa tuli ottaa usein lahoamaan alkaneelta tyveltä. Kuolleiden puiden kairaaminen ei ole helpoimmasta päästä! Onneksi apunamme olikin Marie, meidän ranskalainen harjoittelijamme, joka oli suureksi avuksi erityisesti näytteiden pakkaamisessa ja muistiinpanojen tekemisessä.

  

Aleksi ja Alina keskittyivät tutkailemaan jäkäliä pystykeloilla. Aleksi kirjasi ylös kunkin löytämänsä lajin tai otti näytteen lajeista, joiden tunnistamiseen vaadittaisiin mikroskooppia tai muuta menetelmää. Alinan hommana taas oli kerätä aineistoa jäkälien peittävyydestä, josta hän sitten kirjoittaisi gradunsa muun muassa Aleksin ohjaamana.

Lintueksperttimme Philippe oli kuuntelemassa koealoilla aamusella laulavia lintuja. Yhtenä tällaisena aamuna Philippe jopa kohtasi koealallamme tallustelevan uroskarhun, joka ei onneksi huomannut liikkumattomana kuuntelevaa Philippeä. Syyskuussa Salamanperässä tehtiin sienitutkimusta Panun ja Jorman toimesta, jotka etsivät tutkimusmännyiltämme kääpiä, orvakoita ja muita lahottajasieniä.

Valokuvataiteilijamme Ritva ja Sanni osallistuivat myös alkukesästä maastoiluumme Pohjois-Karjalassa. He kuvasivat kairausta ja jäkäläinventointia, ja pohdiskelivat valokuvausprojektin suuntausta. Lisäksi muutaman päivän elokuussa, kairaus- ja jäkälämaastokauden lopuksi, johdatimme tutkimukseemme ja tutkimusmetsiimme myös pari ruotsalaista kollegaa, joilla on tekeillä oma kelotutkimuksensa Ruotsinmaalla.

Kelo-projektilaiset nauttimassa lounastauostaan.

Kesä oli siis hyvin toimelias Kelo-projektilla, ja nyt tutkijat ovat jo vetäytyneet tutkijankammioihinsa ja aloittaneet aineiston tarkan läpikäymisen. On luvassa hurjasti mikroskopointia, hiomista ja kuvaamista!

Löysin elämäni ensimmäisen kalkkikäävän vuonna 1999 Koitajoen Tapionahosta. Se oli merkkitapaus paitsi itselleni, myös uhanalaisten kääpälajien seurannalle, sillä kalkkikäävästä tunnettiin koko Suomesta vain muutamia esiintymiä.

Kalkkikääpä kasvaa vain kaatuneilla, pitkälle lahonneilla mäntykeloilla, usein soiden laiteilla. Kääpä on piilossa rungon alla ja muistuttaa valkoista saippuapalaa.

Tarvitaan monta sataa vuotta rauhaisaa luonnon eloa, ennen kuin kalkkikääpä on löydettävissä. Ensin on tarvittu sopivaan paikkaan asettunut männyn taimi, joka on saanut varttua monisatavuotiaaksi aihkimännyksi ja kelottua viimeisten vuosikymmentensä aikana. Kun puu lopulta on kaatunut, on tarvittu vähintään vuosikymmeniä ennen kuin se on painunut maahan ja lahonnut sopivasti kalkkikäävän asuinsijaksi.

Vaikka asunto on kunnossa, asukas ei välttämättä löydä sitä. Kaatuneen kelomännyn ympärille tarvitaan laajat, kelokkoiset männiköt, joissa kalkkikäävän suku kukoistaa. Sieltä itiöt löytävät tiensä uudelle rungolle, kun edellinen käy liian lahoksi. Jos sopivat metsät ja mäntykelot ovat vähissä ja sijaitsevat kaukana toisistaan, on suuri todennäköisyys, että kalkkikääpä katoaa esiintymisalueeltaan.

Koitajoeltakaan ei tuon yhden havainnon jälkeen ole kalkkikääpää enää löytynyt. Suojelualueiden ulkopuolella – eli alle 400-vuotiaissa metsissä – lajilla ei ole mahdollisuutta selvitä. Suojelualueiden vanhat mäntyaarniot puolestaan ovat eristyneitä saarekkeita kaukana toisistaan. Jos kalkkikääpä sattuu häviämään jostain, se tuskin pääsee palaamaan sinne uudelleen, vaikka sopivia kelokoteja olisikin tarjolla.

Siksi kalkkikääpä on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi.

Onneksi monet muut luonnonmetsän kääpälajit vielä elelevät Koitajoella.

Kaatuneita kuusia koristavat rusokantokääpä ja pursukääpä. Kantokäävän lahottamilta rungoilta saattaa löytää kirkkaan keltaisen sitruunakäävän, ja ruostekäävän jälkeen kuusenrungolle voi ilmaantua lumokääpä tai pitsikääpä. Rungon alla piileskelee ehkä välkkyludekääpä.

Mäntykeloja asuttavat yhä riekonkääpä, hentokääpä ja erakkokääpä. Ennallistamispoltot ja hakkuualueiden kulotukset ovat luoneet sopivia elinympäristöjä salokäävälle ja oranssikäävälle. Liekokääpä puolestaan viihtyy erityisesti pitkospuissa.

Kaatuneilla haavoilla viettävät hiljaiseloaan poimukääpä ja mesipillikääpä. Pakurin lahottama koivu taas tarjoaa kodin sitkokäävälle, rustikalle ja tikankäävälle.

Käävät palauttavat puuhun sitoutuneet ravinteet takaisin luonnon kiertokulkuun. Maassa makaava, pehmeäksi lahonnut puunrunko on mitä parhain kasvualusta uusille puuntaimille, ja niin tarina alkaa alusta.

Tekstin on kirjoittanut ja kuvat on ottanut Kelo-projektin Kaisa Junninen. Kirjoitus on julkaistu alun perin Pogostan Sanomissa 2.2.2023.

Kelojen luontaista muodostumista ei vielä tunneta kovinkaan hyvin. Niiden synty on kuitenkin hyvin todennäköisesti pitkäkestoinen tapahtumaketju pienestä männyntaimesta keloksi.

Kuitenkin kun keloja muodostuu, ne voivat sen jälkeen säilyä hyvinkin pitkään. Tällöin aikaa myöten luontaisesti kehittyviin metsiin voi syntyä merkittäviäkin määriä keloja eri kehitysvaiheissaan. Pitkäkestoisen muodostumisen vuoksi pienikin ihmisvaikutus joko keloihin tai kasvaviin mäntyihin – kelojen aihioihin – voi kuitenkin vaikuttaa kelojen esiintymiseen.

Vaikka nykymuotoinen metsien talouskäyttö sopii huonosti yhteen kelojen muodostumisen aikajänteen kanssa, ovat kelot monin paikoin hävinneet metsämaisemasta jo ennen avohakkuisiin perustuvan metsienkäsittelyn valtavirtaistumista Suomessa. Kalliola (1966) tarkasteli kelojen määrän kehitystä Suomessa 1930-luvulta 1960-luvulle, joka osuu metsien käsittelymenetelmien muutoksen taitekohtaan. Kalliolan tavoitteena oli selvittää metsien luonnontilaisuuden astetta, jonka mittarina keloja voidaan pitää (Kalliola tosin lukee keloiksi kaikki rinnankorkeusläpimitaltaan yli 20 cm paksuiset pystyynkuolleet puut, joista hän toteaa suurimman osan olevan todennäköisesti mäntykeloja kuusen ja koivun kaatuessa nopeasti kuoleman jälkeen). Tulosten perusteella eteläisestä ja läntisestä Suomesta kelot olivat enimmäkseen hävinneet jo hyvän aikaa ennen nykymuotoisen metsätalouden alkua, mutta ne olivat merkittävä metsien piirre itäisessä Suomessa, Suomenselällä, sekä kautta Pohjois-Suomen aina mäntymetsän rajalle saakka.

Idästä ja pohjoisesta kelojen määrä alkoi kuitenkin selvästi vähetä avohakkuisiin perustuvan metsänkäsittelyn saavuttaessa aiemmin vähälle ihmisvaikutukselle jääneitä metsiä. Kun keloja aiemmin käytettiin lähinnä polttopuuna, kerättiin niitä intensiivisimmän metsienkäsittelyn aikaan Lapista teollistumisen myötä suuria määriä selluteollisuuden tarpeisiin, joka näkyy erityisen selvästi eteläisen Lapin kelojen määrän vähenemisenä.

Yllä oleva kuva osoittaa kovan, rinnankorkeusläpimitaltaan yli 20 cm paksun pystyynkuolleen puun esiintymisen Suomessa valtakunnan metsien 2. ja 4. inventoinnissa (uudelleen piirretty perustuen Kalliolan 1966 julkaisuun), 1936-38, ja 1960-63. Kartan topografia kuvaa alueellista keskiarvoa. Jo 1930-luvulla eteläisessä ja läntisessä Suomessa suurikokoista, kovaa pystyynkuollutta puuta oli vain harvakseltaan, mutta Itä- ja Pohjois-Suomessa sitä oli runsaasti. Kalliolan tarkastelu kuvaa hyvin, kuinka etenkin Pohjois-Pohjanmaalta, Kainuusta ja eteläisestä Lapista kuolleen puun määrät vähenivät 1960-luvun loppuun mennessä, jolloin suurempia tiheyksiä oli enää jäljellä ennen kaikkea Koilliskairassa ja Inarin alueella.

Vaikka keloja pidetään ennen kaikkea pohjoisen Suomen piirteenä, on yllä oleva kuva peräisin ennen kaikkea ihmisen vaikutuksesta. Keloja on aiemmin esiintynyt laajalti ympäri Suomen, ja niitä löytyy edelleenkin huomattavasti etelämpää, Keski-Euroopan viimeisistä kirveenkoskemattomista metsistä Bialowiezan alueelta Puolassa ja Valko-Venäjällä, jossa on vielä jäljellä lauhkean vyöhykkeen metsää, johon ihminen on vain hyvin vähän vaikuttanut.

Viite: Kalliola, R. 1966. The reduction of the area of forests in natural condition in Finland in the light of some maps based upon national forest inventories. Annales Botanici Fennici 3: 442-448.

Tekstin on kirjoittanut ja kartan on tehnyt Tuomas Aakala, Kelo-projektin koordinaattori.

Haluaisitko tietää kompaktissa paketissa, mitä tähän mennessä tiedetään männyn elinkierrosta keloksi ja kelosta taas osaksi metsämaata? Tässä postauksessa haluan jakaa teille tekemäni kirjasen: ”Kelon elinkierto”. Kirjasessa pääset seuraamaan piirrosten ja tekstin kautta yhden kuvitteellisen männyn elinkiertoa taimesta kaatuneeseen keloon. Pääset lukemaan kirjasta klikkaamalla tästä.

Halusin tehdä tämän kirjasen luettuani useita erilaisia tekstejä keloista, niin netistä kuin kirjoista. Huomasin, että monilla toistetuilla toteamuksilla ei ollut mitään lähdettä, vaan ne vaikuttivat siirtyvän tekstistä tekstiin ilman harkintaa siitä, että oliko toteamus alun perin vain arvelua. Tästä syystä aloin tekemään tätä kirjasta, jossa halusin käyttää pohjana vain vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja. ”Kelon elinkierto” siis pohjautuu täysin tähänastiseen männyn ja kelon tutkimukseen – vaikkakin kelosta tehtyjä tutkimuksia on vain muutamia! Tarkoituksena on päivittää kirjasta, kun omat tuloksemme valmistuvat. Toivottavasti voimme silloin vastata tieteen kautta, mikä on syynä siihen, että metsissämme muodostuu pitkäaikaisia kelohonkia.

Talvisin terveisin Tilla

Viime lokakuussa me – Tuomas, Pem ja Tilla – kävimme parilla koealallamme Cajanderin vanhassa metsässä Pohjois-Karjalassa. Tarkoituksenamme oli kerätä näytteitä alustaviin analyyseihin, ennen virallista näytteiden keruuta ensi kesänä. Lisäksi Tilla ja Pem pääsivät harjoittamaan puun kairaustaitojansa. Sinä päivänä saimme seuraksemme myös journalisti Sampsa Oinaalan.

Sampsa seurasi työtämme ja haastatteli meitä matkatessamme pari tuntia Joensuusta tutkimusmetsäämme. Tuon hiukan sateisen päivän ja sen keskustelujen pohjalta Sampsa kirjoitti hienon jutun tutkimuksestamme ja keloista Suomessa. Juttu on nyt julkaistu Koneen säätiön nettisivuilla ja voit lukea sen klikkaamalla tästä.

Jäkälät ovat läsnä kaikkialla suomalaisessa luonnossa, mutta niiden koko kirjon havaitseminen vaatii huolellista ja pienipiirteistä tarkastelua. Myös kelot ovat varsinkin pitkäikäisinä usein pullollaan kirjavia jäkäliä.

Vuoden 2022 kesällä tein jäkäläinventoinnin joukolle keloja Patvinsuon kansallispuistossa. Keräsin samankaltaista aineistoa myös hakkuuaukoille jätetyiltä säästöpuumännyistä muodostuneilta pystylahopuilta, joihin keloaineistoa voi verrata. Kelojen jäkäläyhteisöt olivat hyvin lajirikkaita: keloilta löytyi keskimäärin 23 jäkälälajia, ja eräältä patvinsuolaisella kelolla esiintyi jopa 39 jäkälälajia. Lajirikkaus oli varsin korkea myös hakkuuaukkojen pystylahopuulla (ka. 18 lajia), mutta lajikoostumus oli tyystin erilainen. Lähes kaikki lahopuuhun erikoistuneet jäkälälajit ovat pienikokoisia rupijäkäliä. Niiden ohella lahopuulla esiintyy myös suurempia (ns. makrojäkäliä) “jokapaikanlajeja” sekä myös kaarnalta tavattavia rupijäkälälajeja. Hakkuuaukkojen pystylahopuiden lajistosta huomattavasti suurempi osuus koostui generalisteista, kun taas kelojen lajisto oli erikoistuneempaa. Tämä heijastuu esimerkiksi punaisen listan lajien esiintymisessä: hakkuuaukkojen pystylahopuulla niitä oli keskimäärin 0,6 lajia runkoa kohden, kun taas keloilla niitä oli keskimäärin 3,7 lajia, enimmillään 8 lajia yhdellä rungolla. Usein tavattuja punaisen listan lajeja olivat esimerkiksi lahotyynyjäkälä (Micarea elachista), kelohurmejäkälä (Ramboldia elabens) ja männynnuppijäkälä (Calicium denigratum). Nämä luvut osoittavat kelojen suurta merkitystä jäkälien monimuotoisuudelle.

Ainakin Patvinsuolla tilanne kuitenkin on huolestuttava, sillä on ilmeistä, että kelojatkumo on katkeamassa alueilta, joilta keräsin aineiston. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen kansallispuiston perustamista tehtyjen hakkuiden takia alueella ei ole juuri lainkaan suuria, vanhoja mäntyjä, joista voisi seuraavien vuosikymmenten aikana muodostua pitkäkestoisia keloja. Alueelta kuitenkin vielä löytyy vanhoja keloja, joita inventoidessa melkeinpä tunsin itseni muinaisjäänteitä tutkivaksi arkeologiksi. Kyseiset kelot olivat kenties peräisin puista, jotka oltiin vanhoissa hakkuissa jätetty siemenpuiksi, tai sitten ne olivat olleet kuolleita jo hakkuiden aikaan. Kun nykyiset kelot lopulta lahoavat pois, alueella ei siis näillä näkymin ole uusia keloja, joita jäkälät voisivat asuttaa, mikä käytännössä tarkoittaisi keloriippuvaisten lajien paikallissukupuuttoa. Tilanne lienee samankaltainen monella muullakin suomalaisella suojelualueella. Kelojatkumoiden katkeamisia aiheuttavia hakkuita toteutetaan nykyäänkin varsinkin Pohjois-Suomessa. Kelojen jatkuva hupeneminen johtaa jäkälien ja muun kelolajiston taantumiseen.

”Alueelta kuitenkin vielä löytyy vanhoja keloja, joita inventoidessa melkeinpä tunsin itseni muinaisjäänteitä tutkivaksi arkeologiksi.”

Kelojen jäkälien tutkiminen jatkuu ensi kesänä. Silloin kerättävän aineiston avulla voimme tarkastella jäkäläyhteisön kehittymistä kelon kuolemasta kuluvan ajan myötä. Aiemmat tutkimukset ovat antaneet vahvoja viitteitä, että kelojen arvo jäkälien kannalta on sitä suurempi, mitä pidempään ne ovat pysyneet pystyssä niiden kuoleman jälkeen, mutta toistaiseksi tehdyt tarkastelut ovat olleet puutteellisia. Tämän ohella voimme myös tarkastella puuaineksen kemiallisten ominaisuuksien vaikutusta jäkäläyhteisöön. Esimerkiksi kaarna- ja kivialustoilla tiedetään, että kasvualustan kemiallisella vaihtelulla on valtava merkitys jäkäläyhteisön rakenteeseen. Tilanne saattaa olla sama myös lahopuulla, mutta asiaa ei ole tutkittu.

Mitä jäkäliä keloilla kasvaa?

• Suomesta tunnetaan n. 1 700 jäkälälajia
  • Noin kolmasosa on epifyyttejä eli puiden rungoilla kasvavia
  • Epifyyteistä n. 10% esiintyy ainoastaan puuaineksella
• Useat lajit esiintyvät ensisijaisesti puuaineksella, ja sen ohella myös kaarnalla
• Punaisella listalla olevista epifyyttijäkälistä neljäsosa (78 kpl) esiintyy ensisijaisesti puuaineksella
• Puuaineksella kasvavat jäkälät voidaan karkeasti jakaa kostealla ja lahoavalla sekä kuivalla ja lahonkestävällä puulla kasvaviin lajeihin
  • Jälkimmäisille kelot ovat tärkein kasvualusta
• “Kelolajit” voivat kasvaa myös aidoilla, navettojen ja latojen seinillä, laitureilla ym. puurakenteilla

Lahopuiden jäkälälajistosta ehkä hätkähdyttävintä ovat ns. nokinuppiset, joita ovat esim. Chaenotheca ja Calicium -sukujen (neula- ja nuppijäkälät) edustajat. Nokinuppiset ovat taksonomisesti epäyhtenäinen ryhmä, mutta niillä on samankaltaisia morfologisia sekä usein myös ekologisia ominaisuuksia. On olemassa myös ryhmä jäkälöitymättömiä sieniä, joilla on samankaltainen morfologia kuin nokinuppisilla, ja niitä puolestaan kutsutaan nokineuloiksi. Monet nokinuppisista kuten myös nokineuloista ovat lahopuuspesialisteja, ja ne ovat myös keloille hyvin tyypillistä lajistoa. Keloilla voi tavata esimerkiksi ruosteneulajäkälän (Chaenotheca ferruginea), vihernuppijäkälän (Calicium viride), harvinaisen keltanuppijäkälän (Calicium tigillare) tai jäkälöitymättömiin nokineuloihin lukeutuvan keloneulan (Chaenothecopsis fennica).

Tekstin kirjoittanut ja kuvat ottanut Aleksi Nirhamo, projektin jäkäläasiantuntija (hänen esittelynsä löydät Ihmiset-välilehdeltä)

Kelo-projektin Tilla, Pem ja Aleksi pitivät esitykset väitöskirjaprojekteistaan ”International Research Network on Cold Forests”-konferenssissa, joka järjestettiin tänä vuonna Joensuussa lokakuun alussa. Alta löydät esitykset Youtube-videoina, joiden kesto on vain viitisen minuuttia. Esitysten kieli on englanti.

Tillan esitys

Pemin esitys

Aleksin esitys

Hei, tässä Pem ja Tilla! Me teemme väitöskirjamme Kelo-projektissa ja hoidamme tätä nettisivustoa, jota tällä hetkellä selailet. Aloitimme juuri viime kesän alussa projektissa ja tohtoriopintojemme parissa. Tilla tulee projektin aika sukeltamaan vielä melko tuntemattomaan kelojen kemialliseen koostumukseen ja Pem keskittyy kelopuiden dynamiikkaan – miten usein ja missä kelopuita muodostuu ja kuinka kauaksi aikaa ne jäävätkään seisomaan. Yhdessä aiomme vastata kaikkia keloista kiinnostuneita kuumottaviin kysymyksiin: miksi joistain männyista tulee keloja ja toisista ei, ja mitkä tekijät ovat vastuussa tämän erikoisen metsärakenteen muodostumisesta.

Tänä syyskuisena iltana olemme juuri saaneet valmiiksi maastotyöt meidän ensimmäiseltä kesältämme. Jihuu! Aloitimme maastoilut – eli tutkimusalueverkoston luomisen – Kuusamon hillamättäiltä, jatkoimme puuskutellen ylös ja alas Pohjois-Karjalan mäillä ja harjuilla, ja nyt olemme saaneet perustettua viimeisetkin koealat Salamanperän luonnonpuiston kivisiin metsiin, juuri kun ruska alkaa syttyä koivuihin ja vyöryä nevasoille.

Romain Bergeretin (vierailemassa AgroParisTech laitoksesta Ranskan Nancysta) ja Kelo-projektin jäkäläasiantuntija Aleksi Nirhamon avustuksella kartoitimme kelot, niiden ominaisuudet ja erikoisuudet koealoiltamme, jotka perustimme osaan parhaista jäljellä olevista Suomen aarniometsistä. Tätä maastokoealojen verkostoa hyödynnämme ensi vuoden maastotöissä, kun otamme puista näytteitä niiden kasvuhistorian ja kemian tutkimiseksi, ja kun lajistoasiantuntijamme tutkivat kelopuulla elävää lajistoa. Jos haluat tutustua kaikkiin projektiin osallistuviin asiantuntijoihin, kuten lajisto-osaajiin, klikkaa tästä linkistä.

Maastotöissä näimme hyvin vanhoja ja näyttäviä keloja, mutta myös nuorena kuolleita mäntyjä ja useita ihmisen hakkaamia kantoja. Oli yllättävää, miten laajalle ihmisen vaikutus ulottui, miten kaukaisimmistakin erämaametsistä löytyi ihmisen kirveen jälkiä. Metsäpalojen merkkejä näimme useimmissa metsissä, ja me tapasimme monia keloja, joilla oli useita palokoroja – metsäpaljon jättämiä arpia – sekä hiiltynyttä pintaa. Meitä kumpaakin kiinnostaa metsien ja kelojen palohistoria tutkimuksissamme (siitä lisää myöhemmin!).

Nyt jatkamme tutkimusmenetelmiemme kehittelyä sisätiloissa pimeän talven ajan ja teemme alustavia tutkimuksia aineistolla, jonka keräsimme koealoja perustaessamme. Mitä mahdamme löytää?