Ajankohtaista

Uutisia ja päivityksiä kelo-projektista, sekä kirjoitelmia keloista

19.1.2023 – Männyn elinkiertoa taimesta keloksi ja kelosta lahonneeksi puumateriaaliksi leimaavat huimaavan pitkät ajanjaksot

Drawings of a Scots pine turning into a kelo
Keloutuvan männyn elinkierron vaiheita

Haluaisitko tietää kompaktissa paketissa, mitä tähän mennessä tiedetään männyn elinkierrosta keloksi ja kelosta taas osaksi metsämaata? Tässä postauksessa haluan jakaa teille tekemäni kirjasen: ”Kelon elinkierto”. Kirjasessa pääset seuraamaan piirrosten ja tekstin kautta yhden kuvitteellisen männyn elinkiertoa taimesta kaatuneeseen keloon. Pääset lukemaan kirjasta klikkaamalla tästä.

Halusin tehdä tämän kirjasen luettuani useita erilaisia tekstejä keloista, niin netistä kuin kirjoista. Huomasin, että monilla toistetuilla toteamuksilla ei ollut mitään lähdettä, vaan ne vaikuttivat siirtyvän tekstistä tekstiin ilman harkintaa siitä, että oliko toteamus alun perin vain arvelua. Tästä syystä aloin tekemään tätä kirjasta, jossa halusin käyttää pohjana vain vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja. ”Kelon elinkierto” siis pohjautuu täysin tähänastiseen männyn ja kelon tutkimukseen – vaikkakin kelosta tehtyjä tutkimuksia on vain muutamia! Tarkoituksena on päivittää kirjasta, kun omat tuloksemme valmistuvat. Toivottavasti voimme silloin vastata tieteen kautta, mikä on syynä siihen, että metsissämme muodostuu pitkäaikaisia kelohonkia.

Talvisin terveisin Tilla

11.1.2023 – Se maastopäivä, kun toimittaja Sampsa Oinaala jutteli kanssamme keloista ja tutkimuksesta

Tuomas coring a kelo
Tuomas kairaamassa näytettä kelosta viime lokakuussa

Viime lokakuussa me – Tuomas, Pem ja Tilla – kävimme parilla koealallamme Cajanderin vanhassa metsässä Pohjois-Karjalassa. Tarkoituksenamme oli kerätä näytteitä alustaviin analyyseihin, ennen virallista näytteiden keruuta ensi kesänä. Lisäksi Tilla ja Pem pääsivät harjoittamaan puun kairaustaitojansa. Sinä päivänä saimme seuraksemme myös journalisti Sampsa Oinaalan.

Sampsa seurasi työtämme ja haastatteli meitä matkatessamme pari tuntia Joensuusta tutkimusmetsäämme. Tuon hiukan sateisen päivän ja sen keskustelujen pohjalta Sampsa kirjoitti hienon jutun tutkimuksestamme ja keloista Suomessa. Juttu on nyt julkaistu Koneen säätiön nettisivuilla ja voit lukea sen klikkaamalla tästä.

22.11.2022- Aleksi Nirhamo: Kelot ovat tärkeitä jäkälien monimuotoisuudelle

Keltanuppijäkälä
Keltanuppijäkälä (Calicium tigillare) vanhalla aidantolpalla. Tällä lajilla ei ole nuppimaisia itiöemiä, mutta se kuitenkin muodostaa itiömassaa kuten muut nokinuppiset. Ruotsista ja Norjasta tunnetaan myös melko samannäköinen laji Calicium pinicola, joka kuitenkaan harmillisesti ei esiinny Suomessa. Kuva: A. Nirhamo

Jäkälät ovat läsnä kaikkialla suomalaisessa luonnossa, mutta niiden koko kirjon havaitseminen vaatii huolellista ja pienipiirteistä tarkastelua. Myös kelot ovat varsinkin pitkäikäisinä usein pullollaan kirjavia jäkäliä.

Vuoden 2022 kesällä tein jäkäläinventoinnin joukolle keloja Patvinsuon kansallispuistossa. Keräsin samankaltaista aineistoa myös hakkuuaukoille jätetyiltä säästöpuumännyistä muodostuneilta pystylahopuilta, joihin keloaineistoa voi verrata. Kelojen jäkäläyhteisöt olivat hyvin lajirikkaita: keloilta löytyi keskimäärin 23 jäkälälajia, ja eräältä patvinsuolaisella kelolla esiintyi jopa 39 jäkälälajia. Lajirikkaus oli varsin korkea myös hakkuuaukkojen pystylahopuulla (ka. 18 lajia), mutta lajikoostumus oli tyystin erilainen. Lähes kaikki lahopuuhun erikoistuneet jäkälälajit ovat pienikokoisia rupijäkäliä. Niiden ohella lahopuulla esiintyy myös suurempia (ns. makrojäkäliä) “jokapaikanlajeja” sekä myös kaarnalta tavattavia rupijäkälälajeja. Hakkuuaukkojen pystylahopuiden lajistosta huomattavasti suurempi osuus koostui generalisteista, kun taas kelojen lajisto oli erikoistuneempaa. Tämä heijastuu esimerkiksi punaisen listan lajien esiintymisessä: hakkuuaukkojen pystylahopuulla niitä oli keskimäärin 0,6 lajia runkoa kohden, kun taas keloilla niitä oli keskimäärin 3,7 lajia, enimmillään 8 lajia yhdellä rungolla. Usein tavattuja punaisen listan lajeja olivat esimerkiksi lahotyynyjäkälä (Micarea elachista), kelohurmejäkälä (Ramboldia elabens) ja männynnuppijäkälä (Calicium denigratum). Nämä luvut osoittavat kelojen suurta merkitystä jäkälien monimuotoisuudelle.

Vihernuppijäkälä
Vihernuppijäkälä (Calicium viride) kuusen kaarnalla. Nupit ovat jäkälän sieniosakkaan kotelomaljoja eli itiöemiä, joille on poikkeuksellisesti kehittynyt pitkä jalka. Poikkeuksellista on myös se, että kotelomaljat eivät “ammu” itiöitä tuulen kuljetettavaksi, vaan itiöt jäävät kotelomaljan päälle pallomaiseksi itiömassaksi. Näin itiöt saattavat tarttua esim. puiden rungoilla kulkeviin tikkoihin tai muihin lintuihin, joiden mukana jäkälä saattaa pystyä leviämään muille rungoille. Kuva: A. Nirhamo

Ainakin Patvinsuolla tilanne kuitenkin on huolestuttava, sillä on ilmeistä, että kelojatkumo on katkeamassa alueilta, joilta keräsin aineiston. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen kansallispuiston perustamista tehtyjen hakkuiden takia alueella ei ole juuri lainkaan suuria, vanhoja mäntyjä, joista voisi seuraavien vuosikymmenten aikana muodostua pitkäkestoisia keloja. Alueelta kuitenkin vielä löytyy vanhoja keloja, joita inventoidessa melkeinpä tunsin itseni muinaisjäänteitä tutkivaksi arkeologiksi. Kyseiset kelot olivat kenties peräisin puista, jotka oltiin vanhoissa hakkuissa jätetty siemenpuiksi, tai sitten ne olivat olleet kuolleita jo hakkuiden aikaan. Kun nykyiset kelot lopulta lahoavat pois, alueella ei siis näillä näkymin ole uusia keloja, joita jäkälät voisivat asuttaa, mikä käytännössä tarkoittaisi keloriippuvaisten lajien paikallissukupuuttoa. Tilanne lienee samankaltainen monella muullakin suomalaisella suojelualueella. Kelojatkumoiden katkeamisia aiheuttavia hakkuita toteutetaan nykyäänkin varsinkin Pohjois-Suomessa. Kelojen jatkuva hupeneminen johtaa jäkälien ja muun kelolajiston taantumiseen.

”Alueelta kuitenkin vielä löytyy vanhoja keloja, joita inventoidessa melkeinpä tunsin itseni muinaisjäänteitä tutkivaksi arkeologiksi.”

Kelojen jäkälien tutkiminen jatkuu ensi kesänä. Silloin kerättävän aineiston avulla voimme tarkastella jäkäläyhteisön kehittymistä kelon kuolemasta kuluvan ajan myötä. Aiemmat tutkimukset ovat antaneet vahvoja viitteitä, että kelojen arvo jäkälien kannalta on sitä suurempi, mitä pidempään ne ovat pysyneet pystyssä niiden kuoleman jälkeen, mutta toistaiseksi tehdyt tarkastelut ovat olleet puutteellisia. Tämän ohella voimme myös tarkastella puuaineksen kemiallisten ominaisuuksien vaikutusta jäkäläyhteisöön. Esimerkiksi kaarna- ja kivialustoilla tiedetään, että kasvualustan kemiallisella vaihtelulla on valtava merkitys jäkäläyhteisön rakenteeseen. Tilanne saattaa olla sama myös lahopuulla, mutta asiaa ei ole tutkittu.

Aarnityynyjäkälä
Aarnityynyjäkälä (Micarea hedlundii) vaatii astetta kosteampia oloja, joten sitä ei tapaa kuivien mäntykankaiden keloilta. Sitä voi kuitenkin tavata esimerkiksi kuusivaltaisissa metsissä sijaitsevien kelojen tyviltä tai kelomaapuilta, joilla kasvualustan ja lähiympäristön kosteus on korkeampaa. Kuva: A. Nirhamo

Mitä jäkäliä keloilla kasvaa?

  • Suomesta tunnetaan n. 1 700 jäkälälajia
    • Noin kolmasosa on epifyyttejä eli puiden rungoilla kasvavia
    • Epifyyteistä n. 10% esiintyy ainoastaan puuaineksella
  • Useat lajit esiintyvät ensisijaisesti puuaineksella, ja sen ohella myös kaarnalla
  • Punaisella listalla olevista epifyyttijäkälistä neljäsosa (78 kpl) esiintyy ensisijaisesti puuaineksella
  • Puuaineksella kasvavat jäkälät voidaan karkeasti jakaa kostealla ja lahoavalla sekä kuivalla ja lahonkestävällä puulla kasvaviin lajeihin
    • Jälkimmäisille kelot ovat tärkein kasvualusta
  • “Kelolajit” voivat kasvaa myös aidoilla, navettojen ja latojen seinillä, laitureilla ym. puurakenteilla

Lahopuiden jäkälälajistosta ehkä hätkähdyttävintä ovat ns. nokinuppiset, joita ovat esim. Chaenotheca ja Calicium -sukujen (neula- ja nuppijäkälät) edustajat. Nokinuppiset ovat taksonomisesti epäyhtenäinen ryhmä, mutta niillä on samankaltaisia morfologisia sekä usein myös ekologisia ominaisuuksia. On olemassa myös ryhmä jäkälöitymättömiä sieniä, joilla on samankaltainen morfologia kuin nokinuppisilla, ja niitä puolestaan kutsutaan nokineuloiksi. Monet nokinuppisista kuten myös nokineuloista ovat lahopuuspesialisteja, ja ne ovat myös keloille hyvin tyypillistä lajistoa. Keloilla voi tavata esimerkiksi ruosteneulajäkälän (Chaenotheca ferruginea), vihernuppijäkälän (Calicium viride), harvinaisen keltanuppijäkälän (Calicium tigillare) tai jäkälöitymättömiin nokineuloihin lukeutuvan keloneulan (Chaenothecopsis fennica).

Tekstin kirjoittanut ja kuvat ottanut Aleksi Nirhamo, projektin jäkäläasiantuntija (hänen esittelynsä löydät Ihmiset-välilehdeltä)

19.10.2022- Kelo-projekti Cold Forests-konferenssissa

Pem presenting
Pem presenting in the conference

Kelo-projektin Tilla, Pem ja Aleksi pitivät esitykset väitöskirjaprojekteistaan ”International Research Network on Cold Forests”-konferenssissa, joka järjestettiin tänä vuonna Joensuussa lokakuun alussa. Alta löydät esitykset Youtube-videoina, joiden kesto on vain viitisen minuuttia. Esitysten kieli on englanti.

Tillan esitys
Pemin esitys
Aleksin esitys

12.9.2022- Projekti lähtee vauhtiin ensimmäisen blogi-kirjoituksen saattelemana

Salamanperä forest and an old charred stump
Salamanperän metsä ja sen vanha hiiltynyt kelokanto

Hei, tässä Pem ja Tilla! Me teemme väitöskirjamme Kelo-projektissa ja hoidamme tätä nettisivustoa, jota tällä hetkellä selailet. Aloitimme juuri viime kesän alussa projektissa ja tohtoriopintojemme parissa. Tilla tulee projektin aika sukeltamaan vielä melko tuntemattomaan kelojen kemialliseen koostumukseen ja Pem keskittyy kelopuiden dynamiikkaan – miten usein ja missä kelopuita muodostuu ja kuinka kauaksi aikaa ne jäävätkään seisomaan. Yhdessä aiomme vastata kaikkia keloista kiinnostuneita kuumottaviin kysymyksiin: miksi joistain männyista tulee keloja ja toisista ei, ja mitkä tekijät ovat vastuussa tämän erikoisen metsärakenteen muodostumisesta.

Tänä syyskuisena iltana olemme juuri saaneet valmiiksi maastotyöt meidän ensimmäiseltä kesältämme. Jihuu! Aloitimme maastoilut – eli tutkimusalueverkoston luomisen – Kuusamon hillamättäiltä, jatkoimme puuskutellen ylös ja alas Pohjois-Karjalan mäillä ja harjuilla, ja nyt olemme saaneet perustettua viimeisetkin koealat Salamanperän luonnonpuiston kivisiin metsiin, juuri kun ruska alkaa syttyä koivuihin ja vyöryä nevasoille.

Romain Bergeretin (vierailemassa AgroParisTech laitoksesta Ranskan Nancysta) ja Kelo-projektin jäkäläasiantuntija Aleksi Nirhamon avustuksella kartoitimme kelot, niiden ominaisuudet ja erikoisuudet koealoiltamme, jotka perustimme osaan parhaista jäljellä olevista Suomen aarniometsistä. Tätä maastokoealojen verkostoa hyödynnämme ensi vuoden maastotöissä, kun otamme puista näytteitä niiden kasvuhistorian ja kemian tutkimiseksi, ja kun lajistoasiantuntijamme tutkivat kelopuulla elävää lajistoa. Jos haluat tutustua kaikkiin projektiin osallistuviin asiantuntijoihin, kuten lajisto-osaajiin, klikkaa tästä linkistä.

Maastotöissä näimme hyvin vanhoja ja näyttäviä keloja, mutta myös nuorena kuolleita mäntyjä ja useita ihmisen hakkaamia kantoja. Oli yllättävää, miten laajalle ihmisen vaikutus ulottui, miten kaukaisimmistakin erämaametsistä löytyi ihmisen kirveen jälkiä. Metsäpalojen merkkejä näimme useimmissa metsissä, ja me tapasimme monia keloja, joilla oli useita palokoroja – metsäpaljon jättämiä arpia – sekä hiiltynyttä pintaa. Meitä kumpaakin kiinnostaa metsien ja kelojen palohistoria tutkimuksissamme (siitä lisää myöhemmin!).

Nyt jatkamme tutkimusmenetelmiemme kehittelyä sisätiloissa pimeän talven ajan ja teemme alustavia tutkimuksia aineistolla, jonka keräsimme koealoja perustaessamme. Mitä mahdamme löytää?